Elämä se on kuin vuoristorataa...

Monet varmaan kerkesivät jo huomata tämän pienen hiljaiselon blogissani. Totuushan on, että mun piti tulla tänne kuvia laittamaan heti riparilta palattuani, mutta sitten tulikin pieniä mutkia matkaan. Ai mitä mutkia? No tarkkaavaisimmat varmaan hoksasivat että se Markosta kertova sivu hävisi mun blogista. Se hävisi siitä syystä, että meidän juttu karahti karille. Ja tällä kertaa se en ollut minä, joka jätti vaan Marko. Syy on kuitenkin sama, kuin mitä itselleni kävi aikaisempien kanssa: Tunteet vaan kuihtuivat, eikä niitä voi pakottaa. Oli siis molemmille reilumpi, että pistimme hommalle stopin.

Vaikka meidän juttu ei jatkunutkaan, me ollaan silti edelleen läheisiä ystävinä ja vietetään aikaa keskenämme. Oli tää ero kuitenkin mulle aika rankka ja pari edellistä päivää on mennyt aika sumussa, enkä kyyneliltäkään todellakaan ole välttynyt. Onneks pari erittäin ihanaa ihmistä on pitänyt mua silmällä. Noi tunteet piti itselleen sallia, mutta tänään mä päätin että nyt saa luvan riittää. En oo saanut mitään järkevää aikaseks ton eron jälkeen, kun oon vaan lähinnä kieriskellyt itsesäälissä. En pääse asioista ikinä yli jos jatkan sitä rataa. Enkä todellakaan halua olla riippuvainen kenestäkään. Mulle on aina sanottu, että oon vahva, nyt se pitää vaan taas todistaa itsellekin. Marko ja minä pysytään kuitenkin ystävinä, joten en mä kaikkea menettänyt. Ja mä löydän vielä joskus jonkun rinnalleni. Se ei tuu tapahtuu vielä, mutta mä tiedän että jossain vaiheessa kyllä, sitten kun mä oon taas valmis uuteen suhteeseen.

Pääsen varmaan aika pian tästä yli, koska seuraavat kaks viikkoa menee ihan muissa maissa kun Keravalla; tiistaina lähen Savonlinnaa ja sieltä palattua seuraavana päivänä Gotlantii. Ehdin siis nähdä ja kokea paljon asioita niin, etten ehdi miettiä ongelmia kotikunnassa. Näitä sattuu, mut elämä jatkuu. Mä palaan kuvien kera kun Savonlinnasta tuun kotiin. Nähdään! =)

~Julia