Lopettakaa jeesustelu!

Pienen tauon jälkeen taas hyvä tulla koulun hyppytunnilla puolikuntosena tännekin kirjottelemaan. Syysflunssa iski siis muhunkin. Aihe, josta mä nyt halusin tulla teille puhumaan on viimeaikoina pyörinyt mediassa hyvinkin paljon. Siitä on myös muutama muukin kirjoittanut blogiinsa, paras esimerkki varmaan tämä. Aihe siis on maahanmuuttajat.

Itse olen seuraillut viimeaikoijen keskustelua maahanmuuttajista aika surullisena. Surullinen olen ollut sen vuoksi, että ulkomailta tulevista puhutaan, kuin eläimistä: "Ei niitä enempää tänne, ei pystytä elättämään". Jos eläimiin vertaus oli huono, niin sitten heistä puhutaan pelkästään numeroina; Mietitään, kuinka paljon maahanmuuttajiin kuluu verorahoja ym. Heidän ihmisarvo unohdetaan ihan kokonaan. Valitettavasti tämäntyyppistä ajatusmallia edustaa myös osa omista ystävistäni. Tavallaanhan se on myös mielipideasia, mutta silti suututtaa ja surettaa huomata, kuinka itserakkaita jotkut ihmiset ovat. Tosin pahimman esimerkin antoi se, että erään pakolaisten vastaanottokeskuksen lippusalkoon nostettiin natsilippu. Lippu, joka edustaa pahinta kansanmurhaa, mikä koskaan on tapahtunut. Kansanmurhaa, jossa yli kymmenen miljoonaa ihmistä menetti henkensä. Ja siihen päälle vielä huomaan joidenkin omastakin lähipiiristäni olevan ajatuksissaan aivan yhtä kapeakatseisia ja itserakkaita. Ei harmita ei.

Ymmärrän kyllä, että tähänkin maahan tulee niitä mätiä munia muiden joukossa, mutta ei sitä voi välttää. Mätämunia on Suomen kantaväestössäkin. Niitä on joka maassa ja kaikissa kansoissa. Sen takia, että tännekin tulee niitä kelan tuilla eleleviä laiskureita, tai heitä, jotka muuten vaan tekevät kiusaa, ei kuitenkaan kaikkia tänne tulevia pidä tuomita. Nykyään monella on se asenne, että se kaupungilla vastaan kävelevä musta mies on automaattisesti raiskaaja. Lapsia pelätään päästää kulkemaan yksin kouluun saati liikkumaan muutenkaan kaupungilla ilman valvontaa (toki pieniä lapsia ei yksin voikaan kaupungille päästää). Se on niin typerää. Sana ennakkoluulo on jotain mitä vihaan ja tässä kohtaa ihmisten ennakkoluulot tuntematonta kohtaan nimenomaan korostuvat. Kaikkea uutta pelätään, eikä sille anneta edes mahdollisuutta. Toinen ennakkoluulo näiden raiskausjuttujen lisäksi on, että kaikki tänne tulevat maahanmuuttajat eläisivät pelkästään sossun tuilla, eivätkä pistäisi tikkuakaan ristiin. Väärin taas. Itse tunnen joitakin ulkomaalaistaustaisia ja sen lisäksi lehdissä on ollut paljon juttua siitä, kuinka joku tänne tullut haluaisi päästä töihin, jotta voisi auttaa perhettään, mutta ei pääse oleskeluluvan puuttumisen takia. Tosiasiahan on se, että ilman maahanmuuttajia tämä maa seisahtaisi aika äkkiä. Syy tähän on se, että koulutetut kantaväestön jäsenet lähtevät etsimään maata, jossa saisivat työstään parempaa palkkaa. Valitettavasti monet tänne jäävistä ovat joko hyvin vähän koulutettuja, tai muuten vaan eivät ole töissä. Me "tavalliset" suomalaiset kun valitamme siitä, ettei niitä töitä ole. Onhan niitä, mutta ne ovat ns. paskaduuneja, joita ei kukaan meistä suostu tekemään. Luulenpa, etten ole ainoa joka on huomannut, että esimerkiksi bussikuskit tai siivoojat ovat nykyään entistä useammin muualta maailmasta tulleita. Tähän vielä bonuksena se, että heidän asiakaspalvelunsa on usein paljon ystävällisempää, kuin tavallisen suomalaisen asiakaspalvelijan. En yleistä, mutta monesti näin on.

Helppohan se on meidän kantasuomalaisten suosia omaa väestöä ja ajaa "kummajaiset" pois, mutta jos siihen ryhdytään, niin voin kertoa että silloin myös omasta ystäväpiiristäni lähtisi aika moni. He kun eivät ole kokonaan suomalaisia, joten heidänhän pitäisi lähteä vai mitä? Niinpä, ei mustakaan. Joten lopetetaan tää hemmetin jeesustelu, koska me ei olla itsekään täydellisiä. Suomesta ulos ne maahanmuuttajat, jotka eivät oikeesti tee yhtään mitään hyödyllistä, mutta loput saa vallan hyvin jäädä. Noita mätiä muniakin kun on loppupelissä aika vähän.

~Julia

Challenge: Leave Kerava, leave Finland - Decision: Accepted

Mä olen kurkkuani myöten täynnä tän kylän touhuja. Mut tunnetaan täällä niin sanotusti pikkusen liian hyvin ja kiitos hitusen sotkusen elämäntilanteeni on muutamakin ihminen mulle sanonut, että mä tarvitsen tauon. Mä tarvitsen tauon ihan kaikesta tän kaupungin asioista ja ennen kaikkea niistä ihmisistä. Paikassa jossa puskaradio ja sen "fakta"tiedot tulee nopeemmin ihmisten tietoon, kun uutiset televisiossa, on todellakin jotain mätää ja pahasti. Ja jos omat ongelmat ei riitä, niin ystävällä on asiat vielä enemmän päin prinkkalaa kun mulla ja nekin tavallaan heijastelee muhun. Tarkemmin en aijo selittää.

Mä olen ehkä vihdoinkin keksinyt paikan minne lähteä lukion jälkeen opiskelemaan. Mä taisin yhessä postauksessa kertoo, että saattaisin haluta lentäjäks ja siinä kohtaa mietin vielä Scandic Wingsiä, mutta kiitos Googlen oon löytänyt keinon lähteä sittenkin ulkomaille opintojen perässä. Mä haluun lähteä Norjaan. Siellä toimii lentäjäkoulu nimeltä Pilot Flight Academy jossa opetus tapahtuu englanninkielellä. Norja on kallis maa sen mä tiedän, mutta Pilot Flight Academyssakin opiskellessa mä saisin Kelan asumis- ja opintotukia, niin en olis ihan puilla paljailla siellä ollessa. Ja jos mä lähtisin Norjaan, mä pääsisin vihdoin jättämään tän kylän sotkut taakseni ja alottamaan kokonaan alusta paikassa, missä kukaan ei tunne mua.

Toki mulla on varavaihtoehto, jos en Norjaan pääsisikään. Mulla on edelleen mielessä se toimittajankoulutus, mutta sillonkaan mä en oo jäämässä Suomeen, vaan suunta olis todennäkösimmin jonnekkin päin Brittein saaria. Suomeen en oo siis jäämässä kävi mitä kävi.

Niin koomiselta kun se kuullostaakin, tällä hetkellä mä viihdyn aika hyvin koulukirjojen parissa. Tai ainakin niiden aineiden kirjojen, jotka kirjotan nyt syksyllä, eli terveystiedon ja englannin. Kävin tutkimassa molempien pisterajoja eri arvosanoihin ja huomasin, että esimerkiks terveystietoon ei oo viime vuosina tarvinnut kun noin kolmisenkymmentä pistettä, että saa L:n. Englantiin nyt tarvii yli kaks ja puolsataa, mutta toisaalta me ollaan tehty enkun yo-paketteja tunneilla ja kotona ja musta tuntuu että ne on olleet paikoitellen jopa helpompia, kun kurssikokeet. Joka tapauksessa mä aijon enkkuun panostaa, koska tahdon päästä tonne Pilot Flight Academy'n ja sattuneesta syystä ne vaatii hyvän englannintaidon.

Mä alotin eximian abikertauskurssin terveystiedosta viime lauantaina niin me saatiin sieltä tommonen kirjanen, mikä sisältää kaikkien kurssien tärkeimmät asiat. Helppo kerrata ylppäreihin (joihin on muuten enää pari viikkoa, APUA!) tollasesta =) Huomenna alotan myös enkun abikertauskurssin eximiassa niin toivon, että me saataisiin sieltäkin jotain ton tyyppistä materiaalia. Näitä lukuunottamatta oon keskittynyt aika pitkälti YLEn abitreenien sivuilla pyörimiseen, koska esimerkiks enkusta siellä on hyviä tehtäviä kieliopista ym.

Tässä kaikki tältä erää. Torstaina meillä on abien 100 aamua bileet koulussa ja illalla vielä mennään baariin. Siitä lisää sitten myöhemmin =) Nähdään! ^^

~Julia

Ps: Tossa vielä kuva niistä mun kamalasti pelätyistä matikan jutuista joita lentäjänä tarvii osata. Ei ollukkaan ihan mitään tähtitiedettä sentään =)

Elä ja anna elää

...kuvaa mun asennetta itseeni ja muihin ehkä parhaiten. Noin ajattelen jokaisesta ihmisestä riippumatta "rodusta" (=väristä), sukupuolesta, iästä tai muustakaan vastaavasta. Noin ajattelen myöskin homoudesta ja homoista, tai biseksuaaleista ym. Sen takia monet mun ystävistä, jotka edustaa jotain noista vähemmistösuuntautumisista on mulle uskaltaneet asian kertoa. He tietää, että mä en tuomitse heitä, koska ei ole mun asiani tehdä niin, enkä mä haluaisikaan. Ei homous, sen paremmin kuin heterous tee ihmisestä sen kummallisempaa kuin kukaan toinenkaan.

Tämän takia asia josta mä suutun todella pahasti, on se kun mä huomaan miten kapeakatseisia jotkut ihmiset voi olla. Helsingin Sanomat jakoi eilen facebooksivullaan NYT-liitteen jossa on erään tanskalaisen valokuvaajan ottama kuva suutelevasta homoparista taustallaan tämän ihmisoikeuksia polkevan Aito Avioliitto- järjestön teltta. Järjestön, joka sekin herättää mussa niin kiukkusia tunteita, että voisin tehdä kokonaisen blogipostauksen jo siitäkin. Nyt en kuitenkaan paneudu siihen sen enempää, vaan asia josta suutuin on ne kommentit mitä osa ihmisistä sinne kirjoitti. Siis AIKUISET ihmiset haukkuvat toisia kuin pikkulapset. Kommentit, joita seuraavaksi luet ovat ihan suoraan kommentointikentästä otettuja. 

Tästä en viitsi edes kirjoittaa mitään, paitsi ehkä selittää mikä kuvassa on kaunista. Se on se kahden ihmisen välillä esiintyvä rakkaus, joka välittyy kuvasta niin selvästi kuin vaan voi.

Jos homoutta vertaa eläimiin sekaantumiseen niin ollaan menty metsään ja aika pahasti. Kyllä, eläimiin sekaantumista minäkin pidän luonnottomana, mutta homous ei todellakaan kuulu kyseiseen kategoriaan. Homot on ihmisiä ihan niinkuin heterotkin, joten heilläkin on oikeus rakastaa toisiaan.

Nii eli toisin sanoen hetrojenkaan ei pitäisi saada näyttää suuntautumistaan, tai tunteitaan toista kohtaan julkisesti? Koska niinhän hetroparitkin saattaa alvariinsa pussailla toisiaan kaduilla, eikä niille mene kukaan sanomaan mitään. Koska se on normaalia? Vielä parikymmentä vuotta sitten naispappeuskaan ei ollut normaalia, mutta katsokaapa nyt. Homoilla on ihan sama oikeus näyttää tunteensa, kuin hetroillakin.

Eli mun äiti tai isä ei siis voi rakastaa mua oikeasti, kerta aito rakkaus on vaan naisen ja miehen välistä? Heh heh, hyvä vitsi.Jos Luoja on tarkoittanut, että vain nainen ja mies voi rakastaa toisiaan, niin kertokaapa mulle että minkä takia homoutta esiintyy ihmisen lisäksi myös muissa eläimissä, eikä se niille aiheuta minkään sortin kaaosta? Ja tietämättömille: Kyllä, ihminenkin on eläin, vaikka se sen koittaakin niin monin eri keinoin kiistää. Ja oi kyllä, minäkin uskon Jumalaan, mutta meidän seurakunnassa opetettiin jo aikaa sitten, että Raamattuakin on lupa kyseenalaistaa ja omia aivojaan saa käyttää.

Parantuisi? Siis mistä parantuisi? Homous poistettiin Suomessa sairauksista jo aikoja sitten. Tervetuloa 2000- luvulle. Homous EI ole sairaus. Muuta en sano, kuin että mene itse ottamaan selvää jos et mua usko.

Mä luulen, etten todellakaan ole ainoa henkilö, jolla alkaa niin sanotusti kiehua, kun tollasia kommentteja lukee. Niinkun mä sanoin jo aikasemmin, vielä pari vuosikymmentä sitten naispappeuskaan ei ollut "normaalia". Nykyään sitä pidetään käytännössä itsestäänselvyytenä. Mä todellakin toivon, että sama juttu tapahtuisi myös homoavioliittojen kohdalla, kunhan sukupolvet hiukan vaihtuvat. Koska tällä hetkellä sitä suvaitsemattomuutta esiintyy eniten aikuisissa ihmisissä. Nuorille homous on pääasiassa jo ihan arkipäiväinen asia. Joten te "Aina niin viisaat täysikasvuiset": Ottakaa kerrankin nuorista oppia ja alkakaa kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja heidän tyyliään elää. Kuten sanottu: Elä ja anna elää, niin kaikilla on paljon helpompaa.

Ja ennenkun tänne iskee se niinkutsuttu shittimyrsky, niin mä voin kertoa, että sensuroin aika paljon omia ajatuksiani, ennenkuin kirjotin tänne yhtään mitään. Koska sillon kun ihmisoikeudet ei toteudu, niin voitte olla varmoja että täältä kuuluu ja lujaa.

~Julia

"Kuulen kuiskauksen! Soi kellot juorujen! Teitkö sen mitä kaikkialta kuulen?..."

Ajattelin tässä yo- ja ruotsin uusintakokeeseen valmistautumisten välissä tulla taas hiukan avautumaan asioista tänne. Luin nimittäin yhden mun todella hyvän ystävän blogia tossa äsken ja hän oli kirjoittanut hankaluudesta luottaa ihmisiin enää nykyään. Se johtuu lyhyesti sanottuna siitä, että hän erosi exästään vuodenvaihteessa ja se ero on nyt paisunut vähän suuntaan jos toiseen liian suureksi. Tämän takia myös niitä pettureita paljastuu kummaltakin puolelta. Itse olen edelleen ystävä molempien kanssa, mutta se ei ole läheskään aina mitenkään helppoa. Tilanne on nimittäin se, että he kaksi eivät ole enää väleissä keskenään, mutta koska kaveeraan molempien kanssa, minun täytyy olla todella tarkkana kuinka paljon puhun asioista kumpaankaan suuntaan. Puoltakaan en voi valita, koska on vain sana sanaa vastaan, joten en voi tietää, kuka loppujen lopuksi teki sen virheen. Toisen kohdalla kävi jo se pahin mahdollinen keväällä, että kerroin vastapuolelle harkitsemattomuuttani liikaa joten nyt tämä jätetty osapuoli ei kunnolla valitettavasti voi minuun enää kunnolla luottaa. Se harmittaa aivan älyttömästi, koska tiedän sen petetyksi joutumisen tunteen paremmin kuin hyvin.

Itse olen erinäisten tilanteiden kautta päätynyt myös siihen tilanteeseen, että nykyään en voi luottaa enää keneenkään tässä kaupungissa kahta ihanaa ihmistä lukuunottamatta (toinen tämä jätetty osapuoli). Kaikki muut ovat sokeasti uskoneet niitä juoruja, joita minusta levitellään ja kääntäneet selkänsä minulle, sekä käskeneet muita pysymään poissa mun luota, koska en kuulemma ole sopivaa seuraa kenellekkään. Toinen vaihtoehto on, että ne mulle tärkeet ihmiset on muuttaneet toisiin kaupunkeihin. Ärsyttävin asia tässä on se, että näitäkin kahta ihmistä, joihin vielä luotan, näen hyvin harvoin, koska toinen heistä on tällä hetkellä intissä ja toinen kun on kokki, niin tekee pitkiä päiviä töissä. Näin ollen heitä näen ehkä maksimissaan pariin kertaan kuussa.

Sentään jotain positiivistakin on tapahtunut: Eksästäni alan olla vihdoin pääsemässä pikkuhiljaa ylitse. Toki saatan päivisin vielä miettiä häntä, enkä pystyisi kuvittelemaankaan aloittavani uutta suhdetta vielä, mutta en ainakaan enää halua repiä itseäni kappaleiksi joka kerran kun häntä mietin. Enkä tasan myöskään kaipaa häntä enää takaisin. En kelvannut hänelle sellaisena kuin olen, mutta ehkä joku päivä mäkin vielä oikeesti kohtaan sen ihmisen, jolle oikeesti kelpaan kaikkine virheinenikin. Sitä hetkeä odotellessa aion vaan keskittyä elämiseen. Ei se maailma pudonnut radaltaan kuitenkaan, vaikka aluksi siltä tuntuikin. Mulla on kuitenkin edelleen ihmisiä ympärilläni, jotka ei aja mua pois luotaan.

Tällä hetkellä elelen niin sanotusti varjojen mailla, mutta ehkä ajan myötä se aurinko pääsee taas kunnolla paistamaan munkin elämään. Oon selvinnyt ennenkin yksin, miksen siis selviäisi nytkin? Ehkä tää oli se syy miksi sain niin kylmällä kädellä kaikkea niskaani jo yläasteella. Joku valmensi mua tätä tilannetta varten. Nyt mä osaan jo pärjätä yksinkin ja luomaan itse oman onneni. En roiku muissa ihmisissä, enkä pakota niitä jäämään mun elämään, koska ne jotka oikeesti tuntee mut, pysyvät kyllä vaikka mikä olisi. Mulle tulee vielä tilaisuus iskeä takasin, ja kunnolla.

Muuten ei oikeastaan ole nyt tapahtunut mitään erikoisempaa. Musikaaliin liittyen mulla alkoi tänään tanssivalmennus ja ihana tuntiopeni Ulpu on sielläkin koreografina <3 Ens torstaina meillä abeilla on sadan aamun bileet ja se tarkottaa päivän pyjamassa hillumisen lisäks että illalla me suunnataan baariin pitämään hauskaa. Lisäks sain joku aika sitten ilmotuksen että mulle tulee 3kk sisään kutsu tutkimuksiin ja mahdollisesti leikkaukseen tän polven vanhan vamman takia. Siinä siis epäillään nivelkierukan repeemää joten saas nähdä kuin käy.

Helsinki International Airshow ja suuruudenhullu(ko?) tulevaisuudenunelma, taas

Viimeksi kun tuli pientä purkautumista, niin nyt sitten ois vähän rennomman vuoro. Me käytiin nimittäin tänään Helsinki-Malmin lentoasemalla (jonka toiminnan Helsingin kaupunki muuten uhkaa lopettaa! Ei saa!), kun siellä on tän viikonlopun Helsinki International Airshow. Tässä kohtaa huomaa taas tän mun poikamaisuuden, koska kyseisessä tapahtumassa esiintyi myös mm. Isac Elliot ja Benjamin, minkä takia siellä oli kunnon kasa semmosia 12-15v pikkutyttöjä. Mua ei kyseiset artistit kiinnosta pätkän vertaa, vaan koneiden ja lentoesitysten takia sinne nimenomaan halusin. Musta oli/on huisaa katsoa, kun tosi kokeneet taitolentäjät vetelee taivaalla jos minkäsorttista silmukkaa ja syöksyä. Välillä olin ihan varma, että koneet törmää tosiinsa, tai että ne putoaa, mutta väärässä olin. Joka tapauksessa, nyt kuvia sieltä.

Näistä kuvioista, saati lennossa olevista koneista oli sattuneesta syystä hiukan vaikea saada hyvää kuvaa

DC 3 vm. 1940

Toi viimeinen kuva liittyy siihen kysymykseen suuruudenhulluko tulevaisuudenunelma. Mulla vaihtuu nää haaveammatit aika tiuhaan tahtiin, mutta tämä ei toisaalta ole ensimmäinen kerta, kun mietin liikennelentäjän uraa. Ton esitteen bongasin Scandic Wingsin teltasta. Lentäjän koulutus maksaa maltaita ja mansikoita sen mä tiedän, mutta lentäjä myös tienaa aika kivasti ja mikä parasta, pääsee näkemään monia maita, ainakin pikaisesti. Rahaakin enemmän mua ehkä mietityttää ne pääsykokeet, koska hyvän kielitaidon lisäksi avaruudellinen hahmottaminen on tietenki tärkee asia. Mulla se on ollut vähän haastavaa koko pienen ikäni. Kielitaidon kanssa mulla ei ole ongelmaa kuitenkaan. Sen lisäks sieelä kun puhuttiin tästä koulutuksesta, niin se kuuluttaja/juontaja sanoi, että lentoyhtiöt haluaisi myös naispuolisia lentäjiä joukkoihinsa.

Onko mun unelma suuruudenhullu, vai ei?

~Julia

Minäkö kaunis? Enpä usko

Tää teksti seisoi mulla monta päivää luonnoksissa. Halusin kirjoittaa aiheesta ja mulla oli paljon sanottavaa. Kuitenkaan en saanut ajatuksiani niin selkeiksi, että olisin pystynyt heti tämän kirjoittamaan. Joka tapauksessa tässä tulee.
Löysin Pancake Palace- blogista postauksen jossa blogin kirjoittaja pohtii sitä, miksi ihmistä haukutaan saman tien itserakkaaksi, jos hän pitää itseään kauniina. Toisinkuin minä, hän oikeasti pitää itsestään ja tietää näyttävänsä hyvältä. Mielestäni se on kaikkea muuta, paitsi itsekeskeisyyttä.


Valitettava tosiasia on, että median jatkuvat paineet ja se yhdeksän vuoden koulukiusaaminen, varsinkin viimeksi mainittu, on aiheuttanut mulle sen, etten pidä itseäni kauniina. Katson todella usein hyvinkin kateellisena muiden bloggareiden kuvia, jotka ovat lähestulkoon kuin muotilehdistä otettuja. Sitten katson omia kuviani ja tuntuu, että vaikka kuinka yritän, niin en ikinä onnistu niissä likimainkaan niin hyvin, kuin seuraamieni blogien kirjoittajat. Voi olla, että joku toinen on toista mieltä. Tosi asia kuitenkin on se, että mun itsetunto on vaan edelleen niin pahasti pakkasen puolella, etten vaan osaa nähdä itseäni kauniina.

Toinen, mikä valitettavasti aiheuttaa painetta, on facebookin kuvat ja niistä ykkösenä profiilikuva. En ole kerjäämässä huomiota, siitä ei ole kyse, mutta en tiedä onko kyse ihmisten suosimisesta vai mistä, mutta saan hyvin hyvin harvoin mitään kehuja profiilikuvastani. Tykkäyksiä tulee, mutta niitäkin paljon vähemmän, kuin monella muulla. En vain voi olla vertailematta tätä asiaa. Tiedän, että se on tyhmää, mutta en vain voi olla vertailematta itseäni ulkonäöllisesti toisiin. Todennäköisesti siihenkin vaikuttaa menneisyyden traumat ja haukkumiset. Sain varsinkin yläasteella jatkuvasti kuulla olevani joko ruma, tai läski tai sitten molempia. Sellainen ei parane hetkessä.

Miksi olen ottanut näin paljon paineita ulkonäöstäni? Siihen en osaa vastata. Ennen en esimerkiksi joitain spesiaaleja tilaisuuksia lukuunottamatta meikannut käytännössä koskaan. Nykyäänkään en käytä paljon, mutta lähestulkoon joka kouluaamu ainakin tulee sitä ripsiväriä ja poskipunaa vedettyä kasvoihin. En oikeasti tiedä miksi. En vain osaa lähteä enää ihmisten ilmoille ilman sitä. Poikkeuksena tietysti rannalle tms meno tai esimerkiksi harrastukset, joissa hikoilee niin paljon, että meikki valuisi joka tapauksessa pitkin kasvoja.

Nämä muutama kuva, joita tänne pistin, ovat niitä harvoja minusta otettuja, joista jopa pidän. Totta kai mullakin on niitä päiviä, kun pidän ulkonäöstäni eikä esimerkiksi hiusteni oma elämä ole niin häiritsevää, mutta näitä päiviä ei hirveästi nykyisin ole. Ehkä joskus tulevaisuudessa taas, kun olen saanut itsetuntoni taas plussan puolelle. Mutta te lukijat, älkää olko näin hölmöjä kuin minä. Älkää ottako somen tai median takia paineita ulkonäöstänne, se kun ei ole mitään muuta kuin tyhmää. Ja varsinkin meidän vaatimattomien suomalaisten pitäisi oikeasti oppia kehumaan itseään ääneenkin, eikä heti pitää sellaista itsekeskeisyytenä. Ei se tarkoita sitä! Itsestään pitää saada olla ylpeä ilman tuomitsevia katseita.

~Julia

Back 2 School- kuulumiset

Heisulivei taas ja anteeksi kun en tullut päivittämään ennen tiistaita, vaikka lupasin. Turha vedota kiireseen, koska se ei oo varsinaisesti vielä alkanut (alkaa kyllä ihan lähiaikoina joten jatkossa se on todennäkösin syy miksei musta kuulu mitään). Tosiasiassa mulla vaan oli inspiraatio ihan hukassa. En vaan keksiny mitään mistä kirjottaa.

Anyway, mulla alkoi eilen abivuosi, vaikka tänään alkoikin varsinaisesti vasta tunnit. Ei nyt oo ihan kauhee jakso alkamassa, koska päivät pääasiassa sen 3x 75 minuuttia pitkiä, mikä ei oo juuri mitään enää lukiossa. Eniten mulla tuleekin aikaa viemään syksyn kirjoituksiin valmistautuminen ja eximian kertauskurssit. No, onneks meidän koulu järjestää musikaalin, johon mä osallistun niin pääsen pari kertaa viikossa myös treenaamaan tanssia. Ei mee kaikki aika kirjojen ääressä istumiseen :D

Me käytiin Mikkelissä toissa viikonloppuna, niin me ostettiin äidin kanssa mullekin nyt tommonen Fjällraven Kånken- reppu. Siirryin siis monen vuoden tauon jälkeen käyttämään taas varsinaisesti reppua koulussa, kun aikaisempina vuosina oli käytössä koululaukku. Tuntui hieman hassulta, kun ei oo tottunut, mutta eiköhän se tästä :D Toisaalta se siitä "oman tien" kulkemisesta. Näitä reppuja näkee nykyään kaikilla. Mut siinä on jotain, mikä vetää puoleensa.

Kirjoituksista puheenollen, tommonen kiva kasa kirjoja olis luettava tai vähintään jotenkin käytävä läpi ennen ens kuuta. Voi Mamma Mia! Vaikka mä alotin lukemaan jo aikaa sitten, niin silti tää tuntuu ihan loppumattomalta urakalta. D: Tuntuu että pitäis muistaa niin paljon kaikkee, etten tuu ylppäreissä muistamaan yhtään mitään. Ja tohon päälle vielä normaali koeviikko. Jos mä en tän jälkeen ole kuollut, niin en sitten minkään jälkeen. Ja keväällä olis vielä part 2 edessä. Äitii!!

Oon aina rakastanut musiikkia, mut viimeaikojen eri syistä johtuvien stressailujen aikana oonn huomannut musiikista tulleen mulle entistäkin tärkeempää. Se saa mut ajattelemaan jotain ihan muuta ja unohdan sen ainaisen stressaamisen kaikesta. Ja nyt kun mäkin sain vihdoin spotifyn niin sitä musaa tulee kuunneltua entistäkin enemmän. Koulumatka menee napit korvissa ja läksyt tehdään kuunnellen musaa bluetooth- kaiuttimesta. Kyllä vaan auttaa keskittymään paremmin :)

Muuten ei oo mitään erityistä taahtunut viimiseen pariin päivään. Näin toissapäivänä yhtä kaveria, joka pääs Vaasaan jatko-opiskelemaan, niin se lähtee huomenna sinne. Tarkotus olis vielä tänään ehtiä nopeesti moikkaamaan, mikäli hän pöytien ym. purkamisten ja autoon lastaamisen lomassa kerkiäisi. Sen lisäks näin eilen illalla mun yhtä todella hyvää ystävää keskustassa. Sekin on mulle, kuin isoveli ja tällä hetkellä mun kotipaikkakunnalta ainoa johon luotan, mutta nykyään sitä näkee ehkä kerran kuussa sen kiireiden takia. Kokki kun on niin se on ihan jatkuvasti töissä. Harmittaa sinänsä. Sillon kun se vielä opiskeli niin tuli Wanhassa Pappilassa nähtyä yleensä kerran viikossa, mutta sitten kun valmistu ja lähti töihin niin ei sitä kauheesti enää nää :/ Varsinkaan kun kumpikaan meistä ei juuri pappilassa enää käy ja jos käykin, niin ne on semmosia max puolen tunnin mittasia hetkiä (mulla) kun siellä on. Tää herra ei yleensä enää viihdy pariakymmentä minuuttia kauempaa.

Tuun takasin jossain vaiheessa. On luonnoksissa yks teksti, jonka idean sain yhdestä toisesta blogista, mutta sen kanssa kestää vielä hetken. Viikonlopun suunnitelmista sen verran, että me käydään Tuusulan taiteiden yössä, Helsingin ravintolapäivässä ja Helsinki International Airshow'ssa. Niistä lisää silloin!

Muita kirjoituksista stressaavia? 

Tai jos palasit kouluun tai alotit uudessa opinahjossa, niin miten on lähtenyt sujumaan?

~Julia

Last week of summer break

Heinolan rautatiesilta

Veljekset kun ilvekset? :D

yhestä rantakahvilasta

keinuminen on selkeesti hauskaa :D

rannalla kera hyvän kirjan

Kymijoki

rantailuu =)

siskoni mun! <3

Hellurei taas pitkästä aikaa! =) Viettelin tosiaan kuluneen viikon Heinolassa Jonnan (sisko) luona, kun lupasin vahtia sen poikia päivät kun sisko ja miehensä oli töissä. Siellä ei pystynyt päivittämään blogia, koska niiden kone on aivan liian vanha ja hidas sellaseen ja mun iPadissa ei oo paikkaa muistikortille =/

Joka tapauksessa nyt siirryin sitten kera Juuson ja Jesperin takas Keravalle. Ne on nyt vielä meillä tän viikonlopun, kun Jonna ja Santtu on weekend- festareilla :P No täällä on onneks mun äitikin, niin saan omaakin sosiaalista elämää välillä :D Ei vais, kiva noiden kans on olla. Mut kyllä mä tosta sosialisoitumisesta ihan tosissanikin olin, koska olis tarkotus nähdä esimerkiks yks intissä oleva kaveri lauantaina ja tänään vois käyä kattomas onko pappilassa mitään menoa ^^

Tää oli tämmöi kuvapainotteinen postaus. Mä tuun päivittelee taas ennen ens tiistaita ja koulun alkua, mm. näyttää millanen on mun uus koulureppu ym. ja tiistaina on pikku ylläri ehkä vielä luvassa! :) Näemme siis silloin!
~Julia

Pohdintoja tulevaisuudesta

Seuraillessani ikäisteni (-96) siirtymistä kuka minnekkin opiskelemaan, olen alkanut itsekin aktiivisemmin miettimään mitä haluan tehdä elämälläni. Mulla nyt on vielä toi abivuosi sen vaihtovuoden takia jäljellä, mutta äkkiä se aika menee, joten jotain suuntaa olisi hyvä tietää jo nyt. Ajattelin vähän tulla jakamaan ajatuksiani tänne.

Viime postauksen lukeneet varmaan arvaavatkin jo, että mulla ei todellakaan ole mikään maailman suurin hinku jäädä Keravalle asumaan. Mutta mä en välttämättä tahdo jäädä asumaan Suomeenkaan erinäisten poliittisten tilanteiden takia. Tän takia oon tutkinut ulkomaille opiskelemaan lähdön mahdollisuutta ja ottanut esimerkiksi Kilroyn toiminnasta selvää. Se on järjestö, jonka tehtävä on auttaa joko opiskelemaan, tai duuniin ulkomaille. Mulla haaveammattina on uutistoimittajan, ulkomaankirjeenvaihtajan tms ura (joo vaihdan sen mun henkilöesittelyyn), joten ajattelin että ulkomailla opiskelu voisi parantaa työnsaannin mahollisuuksia, koska kehittäisin esimerkiksi kielitaitoa siinä samalla.

Kohdemaasta mulla ei ole vielä oikein minkäänsorttista hajua, mutta oon harkinnut Yhdysvaltoja, Englantia tai Australiaa yksinä vaihtoehtoina. Ainoa ongelma näiden kaikkien maiden kohdalla taitaa olla se, että lukukausimaksut on aika päätähuimaavat. Kelalta saa kyllä opintotuen, mutta vaan sillon jos opiskelee valtion valvonnan alaisena toimivassa yliopistossa (ts. yksityisen kaikki kulut pitäisi maksaa itse). En myöskään vielä tiedä, missä journalismia olisi parasta opiskella. Kysymyksiä siis riittää vielä.

Toivonmukaan nää suunnitelmat ei jää vaan kirjoituksen tasolle, vaan pääsisin oikeesti toteuttamaan unelmiani ulkomailla. Haluun alottaa niinsanotusti uuden elämän jossain, missä kukaan ei tunne mua. Keravalle kun jäät, niin et ikinä pääse sieltä pois (tullut huomattua parinkin ihmisen kohdalla) ja sitä mä en halua. Mutta eiköhän tää tästä vielä luonnistu. Kielitaidosta sen ei ainakaan pitäis jäädä kiinni =)

Kirjottelen jossain vaiheessa ensviikolla Heinolasta. Oon perjanatihin asti vahtimassa systerin poikia päivisin kun sisko ja miehensä on töissä. Kerron tunnelmia (kenties kuvien kera) sitten sieltä =)

Millasia tulevaisuuden haaveita teillä on? Olisko jollain jotain vinkkiä liittyen mun opiskeluihini?
~Julia