"Ei pitäs antaa toisten sun päivää pilata ikinä mut mä tiedän fiiliksen, ku ei halua liikkua himast mihinkää"

Tän postauksen mä kirjotan tasan tämän tekstin rohkasemana. Mä oon pyrkinyt kääntämään menneelle selkäni, jotta ne jatkuvat haamut ei kummittelis mun mielessä ihan koko ajan. Mut mä tajusin, etten voi tehdä sitä, ennen kun oon antanut niille ihmisille anteeks, joiden takia kärsin edelleen äärettömän huonosta itsetunnosta, riittämättömyyden tunteesta, sekä vaikeudesta luottaa yhteenkään ihmiseen.

Mistä tämä kaikki sitten johtuu? Se johtuu yhdeksän vuoden jatkuvasta koulukiusaamisesta, jokapäiväsestä piinasta ja helvetistä, joka oli kaikkein pahinta yläasteella. Mä vielä vaihdoin toiselle paikkakunnalle viikoiks yläasteen ajaksi, jotta olisin päässyt siitä jatkuvasta piinasta eroon. Ei onnistunut, homma lähti totaalisesti käsistä. Teistä kiusaajista se kaikki oli varmaan vaan hauskaa; "Vahingonilo on paras ilo", eikö? No teistä ehkä joo, mutta musta ei. Ja lyön vetoa että varmaan nyt sanoisitte mulle, että se kaikki oli pelkkää läppää, tai että ette muista mitään tällästä.

Minäpä muistan, valitettavasti; tyhmä, outo, ruma, läski, ankka, pinkkiperse.... tuossa on vaan osa niistä haukkumanimistä, mitä te musta käytitte. Eikä se jäänyt vaan haukkumiseen: Mun pyörä yritettiin ainakin kaks kertaa hajottaa, se heitettiin sananmukasesti kuuseen, mun koulutavaroita, kenkiä yms piiloteltiin pitkin koulua, kerran kengässäni oli nasta. Muistanpa kuinka KUTOSELLA, siis max 12 vuotiaana, sain joinain päivinä kuollakseni pelätä jo koulumatkalla kun mulle lähetettiin nettiuhkaus Habbo hotellissa, missä silloin olin. Tämän lisäksi lumipallosade oli hyvinkin tavallista ja potkittiinpa päälleni kuravettä ainakin kertaalleen. Koulun sisällä mut kampattiin vauhdista niin, että iskeydyin naama edellä lattiaan, hyvä ettei leuka murtunut. No, raja tuli vastaan ja silloin vielä uskalsin mennä opelle puhumaan. Sen jälkeen sainkin sitten kuulla olevani kantelupukki ja ties mitä muuta.

Yläasteella mun mielenterveys ei ollut enää kovin hyvin tasapainossa. Masennusta mulla ei varsinaisesti todettu, mutta kaveri tunnisti oireet, niin sellaisestakin aika varmasti varsinkin kasilla kärsin. Pelkäsin palata maanantaisin kouluun. Varsinkin jos olin ollut solujärkkänä, niin pelko siitä, että olin perjantaina unohtanut tehdä jotain, vaikka vaan viiä roskat, oli valtava. Niitä huutoja ja haukkumisia nimittäin en varmaan koskaan unohda. Lisäks se haukkuminen kaikesta muustakin. Ja kasilla mua pomoteltiin siinä, etten esim saanut pitää huoneeni ovea auki, koska seinälläni sattui olemaan juliste artistista, josta muut solulaiset ei tykänneet. Kerran sen sitten olin ulos lähtiessäni unohtanut sulkea ja te päätittekin sillä välillä käydä sotkemassa sen julisteen jollain pesuaineella niin, että kun yritin sitä pyyhkiä, kuva suttaantui. Ei kuitenkaan ollut pokkaa myöntää asia mutta, oi kyllä, sain vielä samana päivänä tietää kuka sen oli tehnyt ja en mä muutenkaan tyhmä ole. Arvatkaa vaan uskalsinko tästä puhua yhtään kellekään. Padoin kaiken sisääni, ja tuloksena oli se, että harvase yö itkin itseni uneen. Saatoin myös vaan romahtaa sängylle yks kaks päivän aikana ja vaan itkeä, vaikka juuri sillä hetkellä ei yhtä tiettyä syytä ollutkaan. Edelleen oon valtavan kiitollinen Iidalle, joka huomas, ettei mulla ollut kaikki hyvin ja pakotti kertomaan homman nimen. En tiedä missä olisin ilman sua, kiitos <3

Mitä tästä kaikesta seurasi? Musta tuli vielä aikasempaakin ujompi ja arempi, en luota edelleenkään kunnolla itseeni ja vaikeuksia on luottaa muihinkaan. En osaa ottaa vieläkään kunnolla kehuja vastaan, koska ne ei aijemmin ollu aidosti mulle sanottu, vaan käytännössä pelkkää jatkuvaa vittuilua.

Multa on tullut muutama entinen kiusaaja pyytämään anteeksi, mistä oon todella iloinen ja kiitollinen. Suurin osa ei kuitenkaan ole sitä tehnyt, mutta mä annan siitä huolimatta nää asiat anteeks. En pelkästään teidän takia, vaan sen takia, että en itse jäisi kantamaan kaunaa, koska se satuttas vaan mua. Samaa on mulle sanonut Villekin ja pyrkinyt rohkasemaan unohtamaan menneet, koska mennyt on mennyttä. Ihana ihminen <3 Niin hyvin se on mun avautumiset kestänyt! <3

Mä tiedän että tälläkin hetkellä on ihmisiä, jotka kärsii ihan samoista asioista kun minä ja vielä pahemmistakin. Mä oon päässyt asioista jo ylitse, eikä mua pysty enää samalla lailla romuttamaan, koska jos mulle aukoo päätään niin saa 10x pahempaa takaisin. Se on onneksi huomattukin. Mä toivon voivani omien kokemusten pohjalta auttaa niitä, jotka tälläkin hetkellä painii kyseisen ongelman kanssa. Te ette ole yksin, muistakaa se!

Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea loppuun asti! =) Seuraava postaus on taas vähän kevyempi, kun viikonlopusta on tulossa aikas mahtava! =)) Heidoo!

~Julia